torstai 28. marraskuuta 2013

Best Day Ever

Olen viime päivät roikkunut juuri auenneella  Best day ever-sivustolla. Ihanaa kun meilläkin vihdoin on oma, suomenkielinen, tyylikäs hääsivusto!

Ihastuin kaikkiin DIY-ohjeisiin mitä sivuilta löytyy! Olen pähkäillyt jo nyt hääkutsuja niin paljon, että päätä särkee! En haluaisi perinteisiä kutsuja, vaan jotakin hieman erikoista. Sellaiset kutsut, jotka antaisivat vihjeitä tulevista juhlista. Se kuinka tämän toteuttaa ilman että se maksaa maltaita onkin sitten eri asia. 

Ihastuinkin tähän malliin, jonka pohjan saa ladata sivuilta ihan ilmaiseksi ja sitä voi muokata mieleisekseen.


Kutsu olisi yksinkertainen, mutta kaunis ja sisältäisi juuri meidän teemavärit. Sivustolta löytyy sama kutsupohja myös monessa eri värissä! Kannattaa käydä katsomassa!

Mutta toisaalta taas tuntuu, että "onko toi nyt vähän turhankin simppeli". Hieman persoonatonhan tuo on, ja taustaa lukuunottamatta hyvinkin perinteinen. Hyvä varasuunnitelma ainakin jos muuta ei löydy!

Ilmaisia kutsupohjia ja muita häihin tarvittavia tulosteita löytyy myös Wedding Chicks- sivustolta. Ainoa ongelma noissa kutsupohjissa on se, että ne ovat englanninkielisiä ja vain muutamaan malliin saa tekstiä muokattua niin, että se on kokonaan suomeksi eikä esimerkiksi morsiammen ja sulhasen nimet välissä lue and... muuten olisin ehdottomasti löytänyt tuolta parikin ihanaa vaihtoehtoa!


Täydellisen kutsukortin metsästys siis jatkuu! Onneksi kuitenkin on tuollaisia nettisivuja apuna kuin nuo edellä mainitut! Minulla on muutama villikortti hihassa vielä, mutta niitä en vielä paljasta... Kutsuthan meillä lähtee vieraille vasta joulukuussa 2014 joten aikaa suunnitella, askarrella ja väkerrellä on ruhtinaallisesti! Toinen asia mikä mietityttää on se, että lähettäisikö Save the date-kortit vai ei...

Jos tiedätte muita sivustoja mistä saa ilmaiseksi kutsupohjia ladattua niin vinkatkaa ihmeessä!


keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Baby Talk

Lukaiskaapa huviksenne internetin syövereistä mitä mieltä ihmiset yleisesti ovat siitä, ettei heidän lapsiaan kutsuta häihin. Näin tulee meilläkin käymään ja kieltämättä hieman jännittää miten ihmiset suhtautuvat... Olen kahvipöytäkeskusteluissa aina sanonut, että kun meidän häitä tanssitaan, ne tanssitaan aikuisten kesken. Tämä herättää yleensä närää - ja paljon.



Ensimmäinen argumentti yleensä on se, että "olisit varmasti eri mieltä jos sinulla olisi omia lapsia". No en kuule välttämättä olisi. Jotenkin en koe, että ihan pienet lapset "kostuvat" juhlista yhtään mitään.. Kirkossa pitäisi istua hiljaa vaikka olisi paljon asiaa ja haluaisi juoksennella ympäriinsä. Juhlissa on paljon vieraita ihmisiä jotka puristelee poskista (ja on vielä yleensä humalassa) eikä taaskaan saa juoksennella niinkuin haluaisi. Ruokakin voi olla pahaa. Ja kuukausi myöhemmin vuoden parin ikäinen lapsi ei välttämättä edes muista koko juttua. Paitsi jos saa elinikäiset traumat jostain känniläisen toilailusta. 

Myönnettäköön, että lapset jäävät kutsutta myös itsekkäistä syistä. Minun kauhuskenaarioni on se, että astun kirkon käytävälle, musiikki pärähtää soimaan ja joku perheen pienimmistä alkaa kiljua kurkku suorana vähintään yhtä lujaa kuin urut. Siinä sitten videolta vuosien päästäkin katsellaan kuinka Niina astelee alttarille lapsikuoron säestyksellä. 

Toinen asia minkä vuoksi lapset jäävät kutsuitta on kustannukset. Pitopalvelu ottaa yleensä lapsivieraista 50% normaalihinnasta. Lisäksi lapsille pitäisi järjestää jotain omaa kivaa ohjelmaa ja tekemistä. Euron kuvat vaan vilisee silmissä. Kaiken lisäksi juhlat loppuu melko lyhyeen jos kaikki kaverit lähtee klo 21.00 nukuttamaan lapsia. Tanssitaan siinä sitten keskenään, jee.

Lähimpien ystävien (joilla siis on jo jälkikasvua) olemme jutelleet tästä asiasta jo. Suurin osa on ollut helpottuneitakin siitä, että suunnittelemme lapsettomia juhlia, eikä se tullut heille yllätyksenä. Vauva-arjessa ja pienten taaperoiden perheissä kun ei vanhemmilla tunnu olevan hirveästi aikaa ja mahdollisuuksia juhlia. Kaiken lisäksi kaikilla "vauvallisilla" vieraillamme taitaa olla mahdollisuus jättää lapsi/lapset esimerkiksi isovanhemmille tai muille läheisille hoitoon. 

Kuitenkin pieni pisto sydämessä tuntuu kun jättää lapset kutsumatta. Toisaalta olisi maailman suloisinta kun pienet kukkaistytöt ja sulhaspojat menisivät edelläni kirkossa. Toisaalta taas tiedän ettei kaikki mene kuin elokuvissa... joten parempi minimoida riskit.



Mitä mieltä te olette "lapsettomista" häistä? Oletteko järjestäneet sellaiset tai olleet sellaisissa vieraana? Lisäksi pään vaivaa aiheuttaa se kuinka asian muotoilisi kutsuihin... Ehdotuksia?

tiistai 26. marraskuuta 2013

White Shoes Are Only For Hookers and Brides


Kukaan ei ole syntymälahjanaan saanut korkokävelyn jaloa taitoa...



Kävelyn voi oppia kuitenkin. Sitä tarvitsee vain harjoitella. Paljon. Itse muistan kun yläasteikäisenä sain kinuttua ensimmäiset omat korkokengät. Ehtona sille, että sain mennä kengät jalassa ulos oli se, että osaan kävellä niillä kunnolla ja oikein. Äiti piti eteisen käytävässä mulle kurssia. Hyvä, etten hinkannut edes takasin tallaamalla reikää siihen eteisen mattoon. Mutta osaanpahan kävellä koroilla kuin koroilla, kesällä ja talvella. 

Ja faktahan on se, että jokainen kaatuu koroilla joskus. Pääasia, ettei kaadu sen takia ettei osaa kävellä. Aina voi kuitenkin syyttää kelejä. Ja muita ihmisiä.



Olen siis nuoresta pitäen painellut menemään koroissa. Higher the heel, closer to God! Korot oli ennen mulle arkikengät. Autokoulussakin sain huutia kun tulin ajotunneille koroissa. Nykyään korot ovat vähän spesiaalimpia tilaisuuksia varten enkä osaisi kuvitellakaan lähteväni baariin/treffeille tms matalissa kengissä. 


Kun nappaan korot jalkaan, fiilis on kutakuinkin tämä...


Kenkähulluna olen pakostikin olen tässä miettinyt tuota hääkenkä-asiaa. Paljon. Mä luulen, että mun ystävät odottaa vähintään yhtä paljon näkevänsä mun hääkengät kuin mun häämekon. Hankin jo siis yhdet kengät häitä varten ja kuten arvata voitte, homma ei jää tähän. Hankinta listalla on (vähintään) vielä erilliset ulkokengät. Siinäpä sitten onkin ongelma. Valkoiset kengät ylipäätään eivät ole mun makuun (lue: ne on rumia). Varsinkin saappaat. 



I rest my case. 
Tämän johdosta olen päätynyt tutkiskelemaan vaihtoehtoja... 






Mitä mieltä olette? Sytyttääkö? 

Sulho katsoi mua taas huuli pyöreänä kun aloin puhumaan sille näistä "kirkkovälikengistä"

"Että mitkä kengät?"
"No enhän mä nyt noilla Badgley Mishkan kengillä voi kävellä ULKONA!"

Jotenkin tuntuu, että Sulho on luovuttanut, koska vastaukseksi tuli lähinnä epämääräistä muminaa ja "niimpä tietysti". Se varmaan luulee, että mä keksin tekosyitä uusien kenkien ostamiseen. Ja sitähän mä en tee. Ikinä.

Kirkkovälikegät ovat siis kengät millä kuljen hotellilta kirkkoon ja kirkosta taas sisälle juhlapaikalle. En todellakaan halua pilata noita virallisia hääkenkiä lumessa! Toisaalta kengät voisivat olla sellaiset, jotka illan hämärässä voisi vaihtaa tanssilattialle jalkaan, jotta askel olisi hieman kevyempi. Toisaalta voisi ostaa siihen tarkoitukseen taas oman parin... Toisaalta sydäntä raastaa ajatella, että viettäisin hääpäivästäni osan matalissa kengissä. Ei sovi mun ajatusmaalliin, ei sitten yhtään.

Olisihan nuo vaihtoehdot jotenkin superkäytännölliset - Eikö niin?! Jatkokäyttöä löytyisi varmasti! 

Ennen kuin lopetan niin on pakko puuttua yhteen asiaan. Kitten heels. Naiset. Ei. 



Olenko mä ihan yksin tämän valkoiset saappaat-asian kanssa?


Kuvat Pinterest
Gif:t Imgur

maanantai 25. marraskuuta 2013

Do I Look Fat In This Dress?

Olen vannonut että en pue päälleni häämekkoa joka on isompaa kokoa kuin 38. Piste.


Nyt te kaikki Victoria's Secret-morsiamet (koko 32-34 mä tarkotan just teitä) mietitte siellä, että "WTF? Kolmekasi. Kolkytkahdeksan. Eihän se edes ole pieni. Mitä ihmettä toi hippo vauhkoo?"


Ja sitten te kurvikuningattaret raaputatte päätänne ja ajattelette, että miksi kukaan haluaisi olla niin pieni? " Kolmekasi. Kolkytkahdeksan. Mitä ihmettä tuo muikunruoto oikein vauhkoo?"



Ja te muutamat miehet, jotka luultavasti eksyitte tänne vahingossa, mietitte että mikä hitto on "kolmekasi"?(Tiedän tämän siitä että Sulho ei ainakaan tiedä naistenvaatteiden kokomerkinnöistä mitään)

Asiaan. Kun ajattelen häitä en pelkää monenkaan asian menevän vikaan. Paitsi yhden. Pelkään katsovani häiden jälkeen hääkuvia ja ajattelevani, että näytän läskille. Kuitenkin ne kuvat on sellaisia, mitä sitten vielä kiikkustuolissakin vanhana katsellaan ja muistellaan miten oltiin nuoria ja nättejä. Ja timmejä.

Kerrottakoon tässä, että olen wannabe-salimuija, fitsporation-addikti ja armoton välineurheilija. Olen entinen (never again...paitsi välillä ihan vähän) sohvaperuna, laiskajaakko ja läskiperseprinsessa. Yksi asia ei ole kuitenkaan muuttunut painonpudotuksen mukana. Rakastan edelleen ruokaa ja tykkään syödä, välillä liikaakin. Sen johdosta nuo viimeiset läskinrippeet on ankkuroituneet tuohon navan ympärille ja sisäreisiin kiinni kuin sika limppuun. 


Tehtäköön tiettäväksi se, että minulle on ihan se ja sama mikä numeroisia vaatteita  käytät tai paljonko sun vaaka näyttää aamuisin. En oikeastaan välitä edes siitä mitä minun oma vaaka näyttää. Välitän vain siitä miellyttääkö minua se kuva mikä sieltä peilistä katsoo vai ei. Ja toki siitä paljonko penkistä nousee maanantain rintapäivänä.

Suunnitelmissani on mennä loppukeväästä sovittamaan ensimmäisen kerran häämekkoja. Haluan silloin olla siinä kuosissa missä haluan olla hääpäivänäni. Mekon aion ostaa loppukesästä, jolloin on aivan viimeistään oltava 110% tyytyväinen siihen mikä sieltä peilistä katsoo takaisin. En voi kuvitellakaan, että olisin hurjalla morsiusdieetillä juuri ennen häitä. Miettikää nyt mikä yhdistelmä tämä mun väripakkomielle, hääpaniikki ja dieetti olisi? Häät olisi niiiin peruttu.

Joten kai tämä nyt on pieni Fit Bride-projektin alkujulistus. En aio olla hääpäivänäni kuivan kesän orava tai hyvin syötetty joulupossu vaan jotain siitä väliltä. (Pienesti kävi myös mielessä, että alan systemaattisesti syöttää kaikille kavereille herkkuja tasaiseen tahtiin että ne lihoisi ja sitä mukaa itse näyttäisin laihemmalta.)



Mites te muut morsiot? ...Onko ultimaattiset kiristelyt käynnissä? ...Muita punttimimmejä ruudun takana?



sunnuntai 24. marraskuuta 2013

One-Eyed Moose


"Saako tuon sarviin laittaa valot?! Ja kaulaan helmet?!"

Kyläntalon muori katsoi meikäläistä lievästi sanottuna pitkillä. Olen kuulema ensimmäinen morsian joka kehuu tuota päätä. Suurin osa kuulema haluaa ottaa sen alas tai peittää. Jotkut on kieltäytyneet paikastakin tuon takia... mutta ei kuulema ikinä  kukaan ole halunnut sitä koristella. No nytpä haluaa.


Kävimme siis eilen katsomassa hääpaikaksi Heinlammin kyläntaloa. Kuten täältä voitte lukea, odotukset ei olleet ihan hirveän korkealla.

Olen tällä hetkellä surullisen kuuluisassa yövuoroputkessa enkä ehkä sen vuoksi henkisesti saati fyysisesti ihan terävimmilläni ainakaan tällaisia klo 09.00 tapaamisia ajatellen. Jälleen yhden valvotun yön jälkeen suuntasimme ystäväni kanssa ABC:n aamupalalle - mikä oli ehdottomasti hyvä idea. Ehdottoman huono idea oli se, että minä olin auton ratissa. ABC:n pihassa käytiin autossa mm seuraava keskustelu...

"Tota, onks tää auto päällä?"
"Täh?" Kaveri katsoo mua monttu auki
"Onks tää niin ku käynnissä?"
"Joo no ei se ihan kuule vielä ole"

Kaiken lisäksi ensimmäinen neuvo minkä navigaattori antoi oli "Lähde luoteeseen"! Että mitenkä?! Hetki pieni, kaivan kompassini esiin tuolta survivor packistä!


Vastassa meitä oli maailman herttaisin rouva, joka esitteli meille paikat. Kyläntalo oli paikkana ehkä pienempi kuin olin odottanut, mutta rouva vakuutteli, että paikassa on juhlittu melkein puolet suurempiakin juhlia.


Tilassa täyttyy kolme mun ehdotonta kriteeriä: ei puolipaneeleja, ei pölyisiä verhoja lavalla ja eikä lattiassa niitä lentopallokentän rajoja. Sen sijaan siellä oli hirsiseinät, suuret ikkunat ja selkeät tilat. Ei huono. Ei ollenkaan niin huono kun olin kuvitellut. Oikeastaan aika bueno. Ainoa mitä mietin oli jyrkät rappuset vessoihin. Voisin vaikka lyödä satasen vetoa, että joku kaatuu niissä ja murtaa nilkkansa. Ihan sama, kunhan se en ole minä.

Siinä meinasi mennä posliininmaalauskerhon tantoilta aamupala Kellogs'it väärään kurkkuun kun pämähdettiin paikalle. Minä kuvaan tiloja ja kaveri kuvaa mua. Ja minä kaveria. Selitettiin vaan, että halutaan dokumentoida tämä prosessi alusta loppuun... Ja missäs se Sulho sitten oli? Kuulema luottaa meidän arviointi kykyyn, mutta mä luulen että oikeasti sitä vaan nukutti. 



"Saaks tästä lavalta hypätä? Hei ota kuva ku mä hyppään! Emmä kehtaa.. tömähtää, tärähtää ja mammojen posliinit hajoo. Jos mä vaan tällee feikkaan? " (Huomatkaa mun pantterin nopeat liikkeet!)


Pakollinen teinipeilikuva! Päätettiin, että otetaan häissä samanlainen.. Jos nyt päädytään tanssimaan tuonne! Lupaavalta kyllä vaikutti... ihme kyllä. Jännää miten maailma yllättää. Ja kyläntalot.





lauantai 23. marraskuuta 2013

I'm The Crazy One

Syksy 2001. Olin 15-vuotias ja juuri eronnut poikakaverista, jonka kanssa taisin seukata huimat kaksi kuukautta. Jos sitäkään. 

Menimme Anttilan kemppariin ystävän kanssa tapaamaan sen poikakaveria. Poikakaverilla oli kaveri mukana... Kuka muukaan kuin Sulho. En muista, että kumpikaan olisi uskaltanut mitään toisilleen sanoa, mutta siitä kai se hurja rakkauden kipinä sitten syttyi...

Pari viikkoa myöhemmin olin menossa ystävän luo ja tekstasin Sulholle ujosti, että "No mitä mä nyt niille sanon?! Ollaanko me yhessä vai ei?"

Vastaukseksi sain "Ihan sama" ja tässä sitä nyt ollaan.


Jos saisin rahaa (sanotaan nyt vaikka vitosen) joka kerrasta kun olen kuullut lauseen "Ei noin nuorena alotetut suhteet koskaan kestä" tai "nuorena pitäisi mennä ja kokea" (yleensä vielä samassa lauseessa) minun ei varmaan tarvitsisi tehdä töitä... Ainakaan kuukauteen. Yleensä vastasin vain jotain epämääräistä muminaa, mutta näin jälkiviisaana olisi pitänyt haistattaa kaikille epäilijöille paskat. Ja miten ihmeessä se, että mä löysin Sulhon nuorena ryöstää minulta jotenkin parhaat nuoruusvuodet?! Ihmiset. Please.



Onhan tässä pitkässä seurustelusuhteessa ja siinä, että ollaan tavattu nuorena niin huonotkin puolet.

Esimerkiksi...


- Sulho tietää tasan tarkkaan millon väännän valeitkua. Ja kyllä, yritän käyttää tätä korttia usein jos en saa tahtoani läpi. Yleensä se kuitenkin toimii, siitäkin huolimatta että Sulho tietää sen feikiksi. (Tilanteessa vaan saan alkuun huudot "et jumalauta ala nyt vääntämään pakolla sitä itkua!" mutta alan silti.)

- Sulho osaa huiputtaa minut siivoamaan. Se pyytää, että "voisitko sä imuroida" ja luultavasti mä vastaan, että "en jaksa". Sulho nakkelee niskoja, heittäytyy dramaattiseksi ja tarttuu imurin varteen sekä luultavasti laukaisee jonkun ikivihreän lauseen kuten "mä joudun tekemään täällä kaikki hommat", josta mä raivostun ja käyn repimässä siltä sen imurin. Ja luultavasti siivoan myös keittiön. Ja pyyhin pölyt. 

- Edellä mainittu toimii myös koirien ulkoilutukseen. Ja nurmenleikkaamiseen. Ja ruuanlaittoon. 


- Sulholla on joku mystinen kuudes aisti millä se pystyy lukemaan mun ajatuksista mitä mä olen ostanut sille joulu tai synttärilahjaksi. 

Sulho tietää, että jos aikoo päästä lähtemään mun kanssa ajoissa yhtään minnekään niin kannattaa mennä 5 minuuttia ennen lähtöä istumaan autoon valmiiksi. (Se ajaa mut hulluuden partaalle, mutta kumma kyllä ollaan ajoissa kaikkialla.)




Onhan siinä hyviä puoliakin. Paljon. Ei kai tässä muuten häitä suunniteltaisi. Ja muuten, se tyttö ja sen poikakaveri joiden ansiosta tavattiin Sulhon kanssa on edelleen yhdessä. Ja menevät ensi kesänä naimisiin. (Että raikkaat syysterveiset vaan kaikille teinirakkaus-suhteiden epäilijöille!)

Peeäs, löysin potenttiaalisen (lue: täydellisen) häätanssi kappaleen. Turha urkkia - en kerro kuitenkaan mikä se on. Menen nyt kuuntelemaan sen puhki ja itkemään silmät päästäni.



perjantai 22. marraskuuta 2013

Debbie Downer

Viimeiset pari päivää on eletty taas suurten tunteiden aikaa...


Olen löytänyt unelmieni hääpaikan...

(se ei ole tämä)

... ja ymmärtänyt, etten saa sitten mitenkään mahdutettua sitä budjettiimme.

Olen löytänyt toisen melkein yhtä hyvän hääpaikan...

(...eikä tämä)

...ja tajunnut että sekin menee yli budjetista heittämällä. 

Olen tajunnut, ettei meidän budjetti oikeastaan riitä mihinkään...


...ja että pahin pelkoni siitä, että hääjuhla tulee olemaan suoraan PMMP:n Joku raja-musiikkivideosta voi ihan hyvin toteutua. 

Olen valvonut aamuneljään stressaamassa...


...ja sen seurauksena ollut superväsynyt ja itkenyt kun katsoin yllä olevan videon. Itketti myös se, että Sulho auliisti olisi luvannu mulle just sen paikan. En kestä! awww <3 


Hääjuhlapaikka asian tiimoilta on lähipäivinä käyty parinkin kaverin kanssa seuraavan sisältöinen keskustelu...

"Mä en kestä. Mulla hajoo pää. Mä tuun hulluks!"

"Niitä hääjuttujako sä taas...?"

"NoNii! Mä joudun menemään naimisiin jollakin kyläntalolla missä on puolipaneelit seinissä ja takana lava ja siinä semmoset vihreet vakosamettiverhot joista roikkuu viidentoista vuoden pölyt ja lavan sen takana on hehtaarin kokoinen maalaus jostain metsämaisemasta (jossa on tietty hirvi ja ehkä jänis) ja seinät on täynnä jotain pyhäkoululasten "Jeesus muuttaa veden viiniksi"-maalauksia. Ja ryijyjä. Ja lattiassa on varmasti teipattu niin lentopallo ku koripallokentänkin rajat kaikilla sateenkaaren väreillä. Mä en kestä! En vaan kestä!"

<3

Voitte arvata auttoiko yhdetkään tyynnyttelyt tässä hetkessä? Ei. 

Ja arvatkaa mitä? Me mennään lauantaina katsomaan yhtä hääpaikkaa. Se on kyläntalo.

tiistai 19. marraskuuta 2013

Sucker For Shoes

Toiset on laukkuihmisiä. Toiset koruihmisiä tai mekkoihmisiä. Minä olen kenkäihminen, enkä tajua miten joku nainen voi sanoa, ettei pidä korkokengistä. Saan siitä kylmiä väreitä. Joka kerta. 

Luonnollisestikin olen haaveillut hääkengistä pitkään. Haaveissa siinsi Loubutinit ja Manolo Blahnikit... Minusta ei tuntuisi yhtään pahalta maksaa hääkengistä yhtä paljoa (tai enempääkin) kuin mekosta. Kengät ovat kuitenkin ne, jotka minulle jää muistoksi hääpäivästä loppuiäksi. 

Näihin kaunokaisiin törmäsin jo vuosi takaperin internetin syövereissä olin heti myyty. Ja viime viikolla ne aloittivat matkansa kohti kotia. Ja nyt ne ovat täällä. 






Kengät olivat sen verran huokean hintaiset (ainakin mun mielestä) muhkeasta alennuksesta johtuen, että varmaan eivät jää ainoaksi hääkenkäpariksi mikä tulee hankittua. Hankinta listalla on ainakin ulkokengät ja ehkä pikkutunneille omat tanssikengät... 

Sulhon kanssa meinattiin saada (muutamakin) draama aikaiseksi näiden kenkien takia.

Sulho vei minua viime viikolla töihin. Kerroin, että olen tilannut jo hääkengät. Sulho katsoo mua monttu auki ja keskustelu etenee seuraavasti:

"Nyt jo?"
"No joo, sain halvalla."
"...Miten halvalla?"
"No puoleen hintaan"
"No esimerkiksi tonnista puolet on vielä aika paljon. Paljon ne makso?"

(tässä vaiheessa saavutaan työpaikan pihalle, tuikkaan Sulholle suukon poskelle, nousen autosta ja huikkaan oven välistä...)

"No puolet! Tilasin muuten myös hiustenpidennyksetkin... Heippa!"


Seuraava keskustelu käytiinkin sitten eilen illalla kun kengät saapuivat kotiin. Sulho bongaa laatikon keittiön pöydällä ja lähestyy sitä uhkaavasti...

"Tässäkö ne nyt on? Saanko mä kattoa?"
"Saat. Mut varovasti!"

(Tässä vaiheessa Sulho alkaa aukomaan pakettia ja minusta toiminta näyttää lähinnä siltä, että neanterdali suolestaisi jänistä)

"Mä sanoin että VAROVASTI! Onhan sulla puhtaat kädet?! Et aukase sitä noin ku tälleen!" 

(Minä auon rakastavasti ja huolella käärepaperit kenkien ympäriltä.)

"Ai tollaset. Iha hienot"

Minä alan askarrella kenkiä jalkaan, koska haluan testata, että olen korot jalassa tarpeeksi lyhyt Sulhoon verrattuna. Seison ruokailutilan matolla ja kiljun Sulhoa tulemaan keittiöstä sinne. 

"Tuu käymään tässä nyt!"
"Miks? Tuu ite tänne!" (äänensävyssä on havaittavissa pienoista ärsyyntymistä)
"No ku emmä voi kävellä nää jalassa lattialla! Vaan matoilla! Ne menee muuten pilalle! Ala tulla nyt!"


Ja koska mulla on maailman ihanin Sulho niin tulihan se ja olinhan mä sitä sopivasti lyhyempi. Kyllä, se on tarkkaa. Ja nyt mulla on maailman ihanimman Sulhon lisäksi maailman ihanimmat hääkengät.














maanantai 18. marraskuuta 2013

Fifty Shades Of Blue

Minä en koskaan ole ollut sininen ihminen. Sinisestä minulle tulee lähinnä mieleen smurffit, facebook, poliisit ja farkut. Ja lapsuuden kodin mustikan siniset sohvat.

Mutta nyt kun olen miettinyt häiden teemaväriä, jotenkin aina päädyn siniseen. Kummallista.



Luin netistä, että varma Bridezillan merkki on se, että päättää hyvissä ajoin etukäteen juurikin sen teemavärin pilkulleen. Eikä anna siitä periksi, ei sitten sadasosasävyäkään. Ystävät luulee, että minä vitsailen kun sanon, että kutsujen värin ja lautasliinojen värin tulee olla sama. Voi toisia...


Meidän häiden sininen tulee olemaan tuollainen vaalea turkoosi, melkolailla Tiffanyn sininen. Mukana kulkee myös valkoinen ja hopea - nuo kolme käyvät minusta täydellisesti yhteen! Väri on sopivan pastellinen ja tyttömäinen, mutta myös toisaalta taas käy Sulhollekin erittäin hyvin. ...Sekä tietysti bestmaneille ja kaasoille! Itse pidän erittäin tärkeänä sitä, että lähipiiri (mukaan lukien vanhemmat ja isovanhemmat) pukeutuvat teemaväriä kunnioittaen. (Kyllä, terrorini ulottuu myös heihin)



Törmäsin Pinterestissä alla olevaan kuvaan ja se jotenkin sinetöi päätöksen teemaväristä.



Kakku on kaikessa yksinkertaisuudessaan kaunis, erikoinen ja jotenkin hento. Haluan ehdottomasti hääkakkumme olevat liukuvärjätty, mieluiten myös sisältä. Kyllä. Mutta tähän kakkuasiaan palataan aivan takuuvarmasti myöhemminkin.

Toisaalta minua kiehtoo ajatus siitä, että väripalettiin yhdistäisi lisäksi himpun hentoa, kylmää violettia...

kuvat Pinterest


Värimaailmaa miettiessä tulee pakosti mieleen viime kesänä ystäväni kanssa käyty keskustelu, jossa minä tiedustelin pari viikkoa ennen hääpäivää heidän teemaväriään. Ja morsian kysyin minulta mitä se tarkoittaa. Ja minä sain minisydärin. Ja sopersin jotain lautasliinoista. Asia nauratti jo silloin ja naurattaa edelleen, meitä molempia. Niin erilaisia morsioita meidänkin porukasta löytyy! Ja vaikka teemaväriä tai väripaletteja (tai väripaniikkia) ei niissä häissä ollutkaan niin silti ne olivat kaikkien aikojen kauneimmat, ihanimmat ja rakkaudentäyteisimmät häät. (toim huom kaasoilla oli ihanat, samanlaiset mekot!)

Mutta siis takaisin väreihin! Miltä teistä tuo meidän värimaailma vaikuttaa? Ja minua kiinnostaisi tietää oletteko tekin värinatsimorsioita kuten minä vai enemmän kuten rakas ystäväni, ettekä kanna moisesta suurta huolta?






Here Comes The Bride(zilla)


Bridezilla
 a woman whose behaviour in planning the details of her wedding is regarded as obsessive or intolerably demanding 


Olemme olleet yhdessä yli 12 vuotta. Olemme asuneet saman katon alla yhdeksän vuotta. Kihloihin menimme vuonna 2009. Olen suunnitellut häitäni siitä lähtien kun olin viisitoista. Olen nyt 28 ja minulla on 15 kuukautta aikaa suunnitella elämäni suurin päivä. Let the games begin.

Mikä minusta sitten tekee (jonkun mielestä) Bridezillan...


Kun kerroin vähän aikaa sitten parhaalle ystävälleni, että suunnittelemme hääpäivämäärän lukkoon lyömistä hän sanoi minulle olevansa onnellinen, että asuu eri kaupungissa kuin minä. Varmaan takavuosien juustonleikkausepisodilla on jotain tekemistä tämän asian kanssa. Ystäväni nimittäin auttoin minua eräiden juhlien valmistelussa leikkaamalla juustoa salaattiin. Minun mielestäni kuutiot olivat lopulta liian isoja, joten hän joutui leikkaamaan juuston uudelleen. Raukka varmaan pelkää edessä olevia askartelusessioita. En ole kertonut hänelle tätä ilouutista vielä.


Kaverini neuvoi minua hankkimaan jonkun vihkon johon saisin kirjoitettua ylös muistiinpanoja häitä varten. 
Kuinkas ollakkaan, mä menen ostamaan tietyn värisen vihkon ja pari erilaista pakettia kyniä, jotta saa juuri ne tietyn väriset kynät. Aikaa näiden valitsemiseen kului minun mielestä kohtuullisen vähän, Sulhon mielestä "aivan helvetisti".

Eikä siinä vielä kaikki. Koristelin tuota kyseistä vihkoa kymmenen tuntia. Muistivihkoa. Liukuvärjäsin otsikoita, suunnittelin sisällysluetteloa, liimailin kuvia... Tarkoituksenahan olisi vielä hankkia oikea Wedding Planner-kirja  ja ehkä scrap book vehkeet.


Kun Sulho oli kolme päivää kuunnellut non-stop-jäpätystä häistä lupasin hänelle ystävällisyyttäni "hää vapaan viikon". Lupaus piti ehkä puolitoista tuntia. Jos sitäkään. Mutta onpahan vieraslista jo valmiina.

Tämän ensimmäisen viikon aikana olen lähettänyt useita tarjouspyyntöjä eri juhlapaikkoihin, bändeille ja ohjelmanjärjestäjille. Kaikki he pitävät minua hieman hulluna. Olen kuulema ajoissa liikeellä?! (Yksi juhlapaikka on jo kuitenkin alustavasti varattu. Sulho ei tiedä tästä.)

Olen myös päättänyt häiden teemavärin, testannut kotona päytäkoristeiden rakentamista ja tilannut hääkengät. Ja hiustenpidennykset.

Valvoin yksi aamu puoli seitsemään miettimässä vieraslahjoja.


Useaan otteeseen olen myös harmitellut sitä, että minulla ei ole mahdollisuutta tulostaa värillisiä kuvia tuohon mun muistivihkooni. Tympeitä nuo mustavalkeat. Sulho kyllä mainitsi, että niillä on työpaikalla väritulostin...

Olen ennättänyt tässä ajassa jo muutamaan otteeseen nyhräämään itkua, koska "meidän budjetti ei riitä mihinkään". Ja tämän vuoksi kertaalleen sanonut jo legendaarisen "perutaan häät"-lausahduksen.

Ystävieni mielestä minun hääjärjestelyistäni saisi tehtyä 12-jaksoisen tosi-tv-sarjan. Epäilen, että tällä tahdilla materiaalia riittäisi useampaankin jaksoon.

Minulla on kännykässä "days till wedding"-laskuri. Aiheuttaa paniikkia jo nyt.

Hääblogin pitämiseen sain idean Annalta. (Syyttäkää sitä.) Ajattelin, että tästä voisi tulla minulle hyvä paikka tuulettaa ja kasata ajatuksia sekä samalla tuoda ideoita muille häitään suunnitteleville. Häissämme tulee varmasti olemaan paljon DIY-juttuja ja "ei niin perinteisiä häähommia"!

Tervetuloa mukaan matkalle kohti talvihäitä 2015! (Jos siis Sulho kestää minua sinne saakka)